Harri Pulli 15.9.2011
 

Patikka Paistuntureilla

Badjeseavttetladdot.

Utsjoen läntisen puoliskon erämaa-alue jää usein vähäiselle huomiolle. Alue tunnetaan nimellä Paistunturin erämaa. Nimi on sikäli outo, että Paistunturia ei ole olemassa, tunturiryhmän korkein on Gaimmoaivi ympärillään suuri määrä pyöreähköjä oaiveja ja vähän jyrkempiäkin lakeja. Maantieteellisesti Paistunturit ja Kevo ovat samaa erämaata, hallinnollisesti luonnonpuiston ja erämaa-alueen välissä on raja, jonka ylittäminen on sallittua vain Kuivi-tunturin kohdalla. Talvella hankien aikaan vapauksia on enemmän. Tunturit, koivikot ja jokilaaksot hallitsevat näkymiä, palsasuot tuovat oman mielenkiintoisen lisänsä – alue on tundraa ja skaidia.

Tässä yhden tavallisen taivalluksen tunnelmia syyspuolelta.

Nammajärven nuotiopaikka.

Oulusta pääsee bussillakin kätevästi suoraan tunturien juurelle. Jään pois Mantojärvellä, Utsjoen kivikirkon ja kirkkotupien tuntumassa. Alkutaivalta helpottaa merkitty reitti, lämmin sää ja nousu Utsjokilaaksosta nostaa nopeasti hien pintaan. Ilta-auringon säteet voimistavat tunturikoivikon keltaisuutta. Nammajärvellä on kota ja tulentekopaikka, jonne pystytän teltan ensimmäiseksi yöksi.

Nammakurun vanha erotusaita.

Reitti nousee nyt Nammakurun kautta avotunturiin. Kurun yläpäässä on vanhoja poroerotusaidan jäänteitä, jotka on kartalla merkitty nähtävyydeksi. Tunturikankaalla kulku on kimmoisaa. Merkityn reitin kauimmaisin kohta on Kuoppilasjärvellä, jonka eteläpäässä on myös autiotupa. Kuoppilasjärvi on pitkä, kapea ja syvä rotkojärvi, rannoilla on merkkejä kalastuksesta, mutta järven rautu- ja taimenkanta on kääpiöitynyttä. Ilmiö on tyypillinen karuissa olosuhteissa, joissa on riittävästi sopivia kutupaikkoja eikä poikasilla ole vihollisia.

Goahppelasjavri.

Kivi.

Kuoppilasjärveltä nousen Skalvevarrille. Itäinen rinne on osin kallioinen ja kivikkoinen. Varrin varvikkoiselle länsirinteelle rakennan asennon toiseksi yöksi. Jängän laitamilla kohoaa kivi kuin mikäkin monumentti. Täysikuu antaa kylmää valoa yöllisen tunturimaan pimeyteen. 

Skalvevarrin leiri.

Lämpötila laskee pakkasen puolelle, aamulla kuura koristaa telttaa ja kasvillisuutta. 

Riekonmarjat.

Myös ruskan uskollinen toteuttaja riekonmarja on saanut huurretun reunuksen voimakkaan punaisille lehdilleen.

Jatkan vaellusta Erttetvarjohkan matalaan painanteeseen. Kierrän Erttetvarrin korkeimman kohdan kaakon puolelta. 

Erttetvarrin ikivanha kivinen erotusaita.

Erämaan merkittävin kulttuurinähtävyys on Erttetvarrin hyvin säilynyt kivinen erotusaita. Erttetvarrin eteläisellä rinteellä se on koottu maaston kivistä, alhaalla aita jatkuu tunturikoivuista kyhättynä. Erotusaita on rakennettu 1800-luvun alkupuoliskolla, muistitieto ei kerro, milloin se on viimeksi ollut oikeassa käytössään.
Erttetvarrilta laskeudun Linkinjoelle ja yhdelle erämaan komeimmista suoalueista, Linkinjängälle. Jängän reunalla joudun kulkemaan kurjassa mättäikössä ja pajupusikossa. 

Alfreetin kammi.

Linkinjoen toisella rannalla, korkeahkolla moreenikummulla, kököttää Alfreetin kammi. Kammi – tai oikeastaan lautamökki – on yksityinen, mutta avoin, se tarjoaa mainion suojan kolmanneksi yöksi. Huhu tosin kertoo, että aika olisi Alfreetista jättänyt ja perikunta olisi lukinnut tuvan. Ylä-Lapin erämaissa piilottelee usein turpeesta tehtyjä kammeja. Niiden alkuperäinen tarkoitus on ollut toimia riekonpyynnin, hillastamisen tai kalastamisen tukikohtina, vain harva on enää käyttökunnossa.

Jokivarren pajukko.

Aamulla paksu murku peittää näkyvyyden. Suunnistaminen ja kulkeminen Linkinjängällä on hankalaa, joudun kiertelemään ja kaartelemaan etsiessäni ylityskohtia kapeista, mutta syvistä suo-ojista. Turvaudun gps-laitteen ja satelliittien apuun löytääkseni palsasuon keskellä sijaitsevalle Linkinjängän kammille.

Linkinjängän murku.

Matinkammi.

Tämän palsan päällä on ollut kammi kaiketi satakunta vuotta, nykyisen kammin rakenteet ovat pääosin 60-luvulta. Nyt kammi uhkaa sortua, kun palsan jääsydän on sulamassa. Kammin haltija sai Metsähallitukselta pikku korvauksen perustan vahvistamiseksi ja kammin oikaisemiseksi.
Murku hälvenee. Vaellus jatkuu jängän jälkeenkin vähäisin korkeuseroin. Taivaanrantaa elävöittävät Norjan mahtavat gaissat. Maastopohja on enimmäkseen hiukan mättäkköistä tunturia, Nilijokea lähestyttäessä jänkääkin.

Nilijoen särkkä.

Tenoon laskeva Nilijoki on tunturialueen kauneimpia jokilaaksoja. Yläjuoksulla miellyttäviä tasanteita, alajuoksulla jyrkkiä rinteitä ja koivikkoa, välissä lukuisia ihanteellisia leiripaikkoja. Jokisärkkien rantapenkalle asettelen minäkin asumukseni, toisella puolella kohoaa erämaa-alueen korkein tunturi, Gaimmoaivi.

Tarkoitukseni on huiputtaa Gaimmoaivi, mutta se pysyy koko aamupäivän tiiviisti pilven sisässä. Aloitan nousun kohti lakea, jospa sää vaikka selkiytyisi. Niin ei kuitenkaan käy, vaan murku muuttuu tihkusateeksi. Ylitän rakkaisen tunturialueen paljoakaan näkemättä. Lopputaipaleella kivikot vähenevät. Viimeisen leirin viritän Rassoaivin länsipuolelle, Paistuntureiden kainaloon, melko korkealle tunturiin.

Rassoaivin leiri.

Kirpeän syysaamun kahvit keittelen teltan suojassa katsellen auringon valaisemaa tunturimaisemaa. Saapas astelee nyt mukavia tunturikankaita, purolatvat ovat paikoin kuivuneet kokonaan. Yhden purolaakson latva- ja keskiosat viehättävät erityisesti, sinne haluaisin leirini, ehkä sitten seuraavalla kerralla. Sää vaihtuu harmaaksi, sataakin. Saavun mönkijäuralle, kulku muuttuu konemaiseksi, Ahkovarri herättää huomiota. Ura johdattaa Tenojokilaaksoon, Outakoskelle. Outakoskelta ajelen taksilla Karigasniemelle, josta seuraavana päivänä jatkan bussilla, linja Karasjoki – Oulu vie perille saakka.

 

JK. Alfreetin kammi on pysynyt kulkijoille avoimena, Matinkammi on sittemmin lukittu.

   

 

Makupalat > Makupalat 2011 > Patikka Paistuntureilla
backtotop