Markku Välitalo   Julma Ölkky, Kuusamo.
Ölkyn julmuutta ihastelemassa
Noin kaksi miljardia vuotta sitten Suomen alue oli endogeenisesti aktiivista aluetta. Poimuvuoret kohosivat ehkä nykyisten Alppien mittoihin. Oli tulivuoritoimintaa ja maan järistyksiä. Paikoin maankuori repeili. Syntyi kallioperävajoamia ja ylöspäin suuntautuvia lohkoliikuntoja.
Noista mullistuksista on enää rippeet muistona. Tulivuoret ovat kuluneet pois ja kilometrien korkuiset vuoretkin ovat kutistuneet vaatimattomiksi kohoutumiksi. Kovimmat muuttuneet kivilajit kuten kvartsiitti ja gneissit ovat sinnitelleet tuntureina ja vaaroina nykypäiviin asti. Satojen miljoonien vuosien eroosion kurimuksessa ovat parhaiten säilyneet muutamat kallioperärepeämät. Niistä komeimpana, aikaa ja toistuvia jääkausia on uhmannut Julman-Ölkyn repeämä. Sen seinämät kohoavat vielä paikoin pystysuorina jopa yli 50 metrin korkeuteen.

Heinäkuun alkupuolen helteiden aikana kävin tutustumassa tähän Etelä-Kuusamon kuuluisaan nähtävyyteen. Lähdin patikoimaan opastuskeskuksesta pohjoiseen noin viiden aikaan aamulla. Olin toivonut sumua, mutta lämpimän yön jälkeen valoa pehmentävästä usvasta ei ollut tietoakaan.

Kanjonin länsipuolen kylpiessä valossa itäinen puoli jäi varjoon. Rotkoa ja sen pohjalla kiemurtelevaa kapeaa järveä näkyi parhaimmillaan ehkä toista kilometriä.

 
Repeämä jatkuu vedessäkin kymmeniä metrejä. Tumma vesi loi vaikutelman pohjattomasta syvyydestä.

 
Jos pystysuora kallio ei estä etenemistä järven rannalla sen tekee pakkasrapautumisen rinteiltä irrottamat lohkareet.

Lukuisat purot ovat kuluttaneet omia uriaan Ölkyn rinteisiin. Nämä pienet laaksot voivat olla lehtomaisen reheviä. Korpi-imarre alueen tyypillisenä saniaisena reunustaa usein puroja ja nukkainen sammalpeite purokivissä tuo lisää pehmeyttä näkymään.

Noin kolmen kilometrin patikoinnin jälkeen kanjoni alkaa kaventua ja järvi sen pohjalla kutistuu samaan tahtiin.


Vielä pari tuntia ja kaksi kilometriä sekä lukuisia valotettuja ruutuja myöhemmin polku johtaa muodostuman toiselle puolelle ja paluumatka alkaa. Näillä jalanjäljillä ovat kulkeneet myös jääkauden jälkeisen ajan metsästäjät. Rinnastan mielessäni itseäni näihin kulkijoihin. Kuvien avulla kivikaudenmieskin tallensi elämäänsä ja mielen maailmaansa alueen kallioihin, joista niitä voi edelleen ihailla. Omat kuvani tuntuvat yhtäkkiä varsin aneemisilta - eivät ne ainakaan tuhansia vuosia kestä.