Tarmo Auvinen   Kuusamo. Toukokuu 2005.
Metso

 
 
Havahdun tuulen ja lumisateen rapinan takaa vaimeana kuuluvaan metson näppäilyyn ja hiontaan. Varovasti kohottaudun makuupussin lämpimästä syleilystä ja tähyilen kuvausaukosta ulos kevätyön pimeyteen. Vaivoin erotan hämärän ja lumisateen läpi vajaan viiden metrin päässä kojusta laulavan yksinäisen metson. Vilkaisu kameran etsimen läpi kertoo sen minkä tiesinkin, valoa on liian vähän. Tarkkailen metson toimia tovin ja käperryn sitten takaisin makuupussin lämpimään. Ajatus karkaa liki 25 vuoden päähän, ensimmäiseen kunnon kohtaamiseen metson kanssa.

 
On kuulas syysaamu. Seison jänispassissa pienen metsäaukion laidalla. Aamuaurinko sulattaa lämmöllään yön pakkasen kuuraamaa aluskasvillisuutta. Kauempaa kuuluu vaimeaa koiran haukuntaa. Nuori beagle on päässyt jäniksen jäljille. Metsäaukion toiselta puolelta kuuluva kahahdus saa minut jo melkein poistamaan aseen varmistimen. Joudun vähän aikaa odottelemaan ennen kuin kahahduksen aiheuttaja paljastuu. Vajaan kymmenen metrin päässä metsokukko astelee pyrstösulat pystyssä aukion reunalle. Aamuaurinko saa metson höyhenet heijastelemaan tumman sinisinä ja silmäkulmat hohtamaan sykkivän punaisena. Ylväästi metso astelee edestakaisin aukion reunalla. Koiran haukunta lähestyy ja metso pysähtyy toviksi kuuntelemaan, laskee pyrstösulat alas ja astelee arvokkaasti takaisin metsän suojaan. Kauempaa kuuluu haulikon laukaus ja jonkin ajan kuluttua koiran haukku vaimenee. Ajo on tuottanut tulosta.


 
Kohottaudun katsomaan ulos. Metso on siirtynyt vähän kauemmaksi ja kyyhöttää lumisateen lannistamana paikoillaan. Valo on lisääntynyt sen verran että nappaan muutaman kuvan ennen kuin oikaisen itseni takaisin makuupussin lämpöön.

 
Viitisen vuotta syksyistä kohtaamista myöhemmin ase on vaihtunut kameraan ja olen viritellyt piilokojun lähelle samaa metsäaukiota. Kevätyö tuo kankaalle puolenkymmentä kukkoa ja pari koppeloa. Kiivaimmat taistelut tapahtuvat kuitenkin kamerani ulottumattomissa ja kuvasaalis jää vaatimattomaksi. Seuraavina keväinä sitten uudestaan ja useampana yönä ja paremmalla onnella, ajattelen. Seuraavana kesänä paikalle saapuu monitoimikone ja metsä on pinossa metsäautotien varressa.


 
Lumisade jatkuu. Uutta lunta on kertynyt jo viitisen senttiä vanhan lumen päälle. Metsokukko ravistaa lumet pois siipipankoiltaan ja lähtee selvittämään naapurireviirin metsokukon kanssa palstan rajat. Odottelen kojussa loikoillen muutaman tunnin ja lopulta lumisadekin lakkaa. Olen jo poistumassa kojusta kun huomaan puiden lomasta tumman hahmon palailevan hiljalleen takaisin. Arkaillen ja tarkkaavaisena metsokukko hiippailee puiden takana, pysähtyy hetkeksi kurkkaamaan kuusen takaa ja jatkaa sitten matkaa.

 
Odottelen jonkun aikaa kunnes poistun kojusta. Seuraan metson jälkiä rajankäyntipaikalle ja jäljistä näen että kaksi metsoa on yrittänyt laulaa toisensa suohon vajaan kahden metrin päässä toisistaan näkymätöntä rajalinjaa rikkomatta.

Palatessani kojulle kahvittelemaan lausun yläilmoihin hartaan toiveen että tämä alue säästyisi monitoimikoneen vierailulta.