Ilkka Haapavirta   Uusi-Seelanti
Maapallon toisella puolella

 
Kun Euroopasta mennään aivan vastakkaiselle puolelle maapalloamme, saavutaan ennen pitkää Uuteen-Seelantiin. Siellä onkin kaikki meistä katsoen päälaellaan; juhannuksen aikaan on kylmintä ja jouluna lämpimintä, etelässä on kylmempää kuin pohjoisessa.
Kaikenkaikkiaan Uuden-Seelannin ilmasto on suomalaisellekin sopiva, sillä etelänavan läheisyyden ja korkeiden vuorten ansiosta siellä ei ole koskaan liian kuuma.


 
Suomesta katsoen Uusi-Seelanti on vielä Austraaliaakin kauempana. Siellä käytyään on helppo ymmärtää, miksi tämä kahdesta pääsaaresta koostuva valtio on laitettu niin syrjään. Sitä on selvästikin käytetty koekappaleena, kun maapalloa on rakennettu. Siellä voi löytää samasta pikkuvaltiosta tuliperäisiä alueita ja trooppisia metsiä, hiekkarantoja ja ikuisia jäätiköitä, tasaisia niittyjä ja jyrkkäreunaisia vuonoja. Usein syntyy myös vaikutelma, että nämä maisemat varmaan jätettiin tällaiseksi silloin, kun dinosauruksia vielä suunniteltiin.
Kaikki tuo on myös säilynyt meille yhäkin ihailtavaksi, sillä vähäinen asutus on keskittynyt lähinnä muutamaan suurempaan kaupunkiin.


 
Kasvillisuudessa on jotain yllättävän tuttua, sillä metsän puista moni on selvästi nähty ennenkin, meillä tosin lähinnä kukkaruukuissa.


 
Myös Uuden-Seelannin eläimistö on varsin erikoinen. Siellä voi nähdä eteläisten merien kasvatteja, delfiinejä ja pingviinejä. Saarten oma lintukanta on varsin erikoista. Kiwi on lintu, joka ei osaa lentää, vaan käveleskelee yöaikaan maata tonkimassa ja kiljuu. Kea on papukaija, joka on innostunut käymään pysäköityjen autojen kimppuun. Sitä kiinnostavat kaikki kumiset ja muoviset osat.


 
Muuten, missä sijaitsevat Eteläiset Alpit, Ranskassa vai Italiassa? Ne ovat ne Eteläisen Saaren lumipeitteiset ja jäätikköiset vuoret, joiden korkeimpana huippuna kohoaa Mount Cook.