Petteri Päätalo   Heinäkuu 2005
Lohijoella

 
Ajatus lentää perhosiiman myötä poikkivirtaan. Seuraan siiman kulkua. Minä toivon, että se kiristyisi. Minä odotan lohen ottia. Valmistaudun jälleen uuteen heittoon ja välillä vaivun unenomaiseen heittorytmiin. En tarkalleen muista missä ovat ajatukseni silloin, kun lohi käy perhooni kiinni. Vapa nyökähtää ja kuulen kalan posahtavan pinnassa. Minä rakastan tuota hetkeä. Minä rakastan sitä juuri siksi, että elän silloin vain siinä hetkessä. En murehdi menneitä, enkä arvioi tulevaa. Minua ei harmita, jos kala karkaa. En ole täällä kalansaantia varten, vaan itseäni varten. Oman mielenrauhani kiinnisaamista varten.
Minulla käy tällä kertaa hyvä tuuri. Jo sen lisäksi, että sain lohen houkuteltua perhoon, joki antaa sen minulle myös syötäväksi. Tartun lohen kapeaan pyrstöön ja ohjailen sen rantakivikkoon. Seuraani saapuvat yhä enenevässä määrin sadat pienet inisevät hyönteiset, jotka janoavat vertani. Useat niistä lähtevät iholtani paksuina ja hehkuvan punaisina. Niistä ahneimmat lentävät aaltoillen ja päätyvät raskaina rantakiville. Pökertyvät nekin omaan onneensa.
Graavisuolaan pikkulohen, titin. Suupieltä nykivä kevyt ylpeys pyrkii sisälleni. Olenhan kuitenkin kalamies.

Joella hyppää suurlohi ja jättää aihetta uusien heittojen tekemiselle. Mutta ei juuri nyt. Ehkäpä aamuyön vaimeassa tuulessa. Ehkäpä vasta päivän kiihtyessä.

Yksinäinen lokki takoo äänettömästi jokilaaksossa. Pohjoinen auringonvalo välkähtelee virran pehmeillä laineilla.