Taisto Niskanen   Inarijärvi
Kaltio polun varrella

 
 
Kuin kultareunainen kristallimalja täynnä elämän eliksiiriä, kylmänraikasta vettä janoisen juoda!


Inarijärven pohjoispuolella ei ole luoteisimman Lapin karua jylhyyttä eikä aaltoilevia maisemia, joista useimmat Lapissa vaeltavat pitävät. Sitä vastoin siellä on yllättävän pohjoiseen ulottuvaa naavaisen mäntymetsän, lukemattomien lampien ja aapasoiden kuvioimaa erämaata, jossa kulkija voi vaeltaa mieli avoimena ja pysähtyä nauttimaan luonnon pienistä yksityiskohdista. Myös pohjoisen Metsä-Lapin kiintoisan kesy linnusto on siellä omassa elementissään ja paikoin runsaanakin helposti tavoitettavissa.

Vuoden 2006 heinäkuun lopun päivänpaahteessa olin etsinyt hilloja monilta soilta. Hillavuosi oli huono; kuljin paluumatkalla poropolkua pitkin väsyneenä ja janoisena, kun koin mieluisan yllätyksen: polun varrella aukeni kirkasvetinen suuri lähde - kaltio, Lapin ilmeikkään nimistön mukaan.
Nyt olin myös tyytyväinen siihen, että olin sittenkin ottanut kameralaukun mukaan lähtiessäni vaeltamaan aikaisen, mutta valoisan aamun viileyteen.


 
Hiekkaisen maan läpi suodattuva sadevesi vajoaa, kunnes kohtaa tiiviimmän maapohjan, jota myöten
se alkaa virrata ja lopulta pulputa maanpintaan hiekan läpi harjun juurelta. Voimakas vedentulo
piirtelee omia kuvioitaan pohjan puhtaanvalkoiseen hiekkaan, joka näyttää kuin leijuvan ilmassa.


 
Todennäköisesti myös hirvi (Alces alces) on käynyt sammuttamassa janoaan lähteellä ja jättänyt sen
läheisyyteen käyntikorttinsa, josta keltasompasammal (Splachnum luteum) on saanut itselleen
sopivan kasvualustan.


Lähteen kostuttaman aapasuon rimmissä ja läheisen lammen rantasoistumassa viihtyy myös ruostevilla
(Eriophorum russeolum) muodostaen harvahkoja, melko laajoja kasvustoja tuulen heiluteltaviksi.


 
Maahiset ovat tarinain mukaan ihmistä muistuttavia, yliluonnollisia uskomusolentoja, jotka elävät
maan alla omaa "nurinkäännettyä" elämäänsä, mutta voivat näyttäytyä joskus maanpäälläkin.

Juotuani kyllikseni ja vedettyäni keuhkoni täyteen suokasvien tuoksun täyttämää ilmaa kumarruin
silmiä siristäen katsomaan lähteen pohjaan - missä kylmä ja kirsi kesälläkin asuu - , ja eikös vain
siellä näyttänytkin siltä kuin joku viittoilisi ja kutsuisi luokseen...

Lukuisten järripeippojen (Fringilla montifringilla) summerimainen -rrrrhyh-laulukuoro herätti ja
palautti ajatukseni taas maanpinnalle; minun oli jatkettava matkaa.