Lassi Kalleinen   
Runokuvia

Tintti
 

Olen muutaman kesän kuvannut lähinnä kasveja, lajikuvia. Halusin vaihtelua, paitsi kuvauskohteisiin myös kuvan lukemiseen, tulkitsemiseen. Vuoden päivät mielessäni oli ollut Kirsi Salosen ekopsykologia-kirja (”Mieli ja maisemat”, Edita 2005), ja siitä tulikin inspiroiva kokemus. Kirjassa käsitellään luontoelämyksiä ja niiden merkitystä ihmisen psyykelle. Ja siellä täällä mainitaan myös luontokuva - kuinka myös huoneen seinällä oleva luontokuva voi auttaa rentoutumaan, palautumaan omaan mielipaikkaan, eheytymään. Luontokuva voi olla myös apuna erilaisissa ”oikeissa” terapioissa tai kasvukriisien käsittelyissä. Myös sairaalahuoneen seinällä se voi edistää parantumista.

Jossain työyhteisön seminaarissa törmäsin myös Ulla Halkolan valokuvaterapeuttisiin valokuvakortteihin, jotka nekin herättivät uteliaisuuttani. Vanhaa perua oli kiinnotus kirjallisuusterapiaan - kirjoittaminen ja kirjallisuuden opiskelu kun on ollut harrastuksiani paljon kauemmin kuin valokuvaus. Näistä eri lähteistä kehittelin oheisia Runokuvia.

Kivi
 

Runokuvakorteissa on oma luontokuva, ja oma pikku runo tai ajatelma. Runot ovat syntyneet kuvista, niitä katsellen ja mietiskellen. Kuvat ovat pikemmin elämyksellisiä kuin esittäviä. Runon ei ole tarkoitus olla kuvateksti, sen pitäisi tuoda kuvan katseluun jotain uutta ja omaa, jotain pohdiskeltavaa, jokin uusi tunnetila, sävy, väritys. Toivoisin että valokuva olisi yksi runon runokuvista tai runo yksi valokuvan elementeistä...

Pikkulaukku
 

Runo ja valokuva ovat elementeiltään erilaisia, mutta toisaalta niissä on paljon samaa. Kummassakaan ei yleensä ole suoraa tarinaa, juonta. Kummatkin ovat välähdyksiä todellisuudesta, nopeita laukaisuja. Ne herättävät muistoja, tunnetiloja, rajoiltaan epäselviä ajatuksia, aavistuksia. Kuvaa ei voi purkaa yhteen lauseeseen, ei tuhanteen sanaan. Yhtä mysteeriksi jäävät monet runot. Kivi-runon lähtökohtana oli kysymys, voiko raskas kivi olla kuvan kompositiossa niin ”ylhäällä” kuin se nyt on. Mutta vastaus oli jotain muuta.

Vastatuuleen
 

Valokuvaan tulee mukaan todellisuuden ”rosoja” toisin kuin maalaukseen. Maalaus on kokonaiskompositio, jonka elementeissä ei juuri sattumalla ole sijaa (tiedostamattomalla ehkä paljonkin, mutta se on eri juttu). Nämä valokuvan ”rosot” luovat toden tuntua, illuusion. Toisaalta poissulkeminen - yllättävä rajaus - näyttää tutun uutena. Runossa taas sanat kantavat mukanaan laajaa merkityskenttää, joka elää niin syntyajassa kuin lukutilanteessa ja lukijassa. Mitä kaikkea tuokaan mieleen ”tanssiaiset”? Vai oliko se sittenkin lumipyryn metafora, ironinen? En tiedä.

Metsän hämärä
 

Nämä kirjalliset selitykset ovat suurempia kuin oheiset ”saavutukset”. Kuten Makupaloissa usein myös tämä on matkallaoloa, etsimistä, tekstin ja kuvan yhteyden tutkiskelua. Toivon, että tämä on kokeiluille oikea foorumi ja muitakin kinnostaisi matka myös vastavirtaan. Nyt vain en ole lohi, ja virtakin on tuuli.

Runokuvien sommittelu on vaimoni, Leena Holmströmin, työtä. Olemme keskustelleet ja eläytyneet yhdessä niin kuviin kuin teksteihin. Meitä molempia on viehättänyt tämän kotimme läheltä löytyvän muurahaiskeon hiljainen arvokkuus, kuvassa ensilumen jälkeen. - Muitakin runokuvia on kehystettynä Oulun luontokaupalla. Ja niihin aiempiin kasvikuviin voi tutustua PlantPhotoGallery –sivustolla (linkki http://cc.oulu.fi/~lkallein/).