Petteri Päätalo   Posio.
Nevamaiden lumoissa

 
Kädessä kelonoksa. Mieli kevyt. Reppu keinuu selässä ja edessäni leikkivät korpimaiden valot ja varjot. Siellä täällä kuivat risut rapsahtelevat jalkojeni alla. Välillä untuvaisen pehmeät sammaleet pyytävät kulkijaa hidastamaan. Nauttimaan ja kuuntelemaan. Silloin aina kuuntelen hiljaa ja voin kuulla kaiken. Yksinäinen kivenjärkäle nevan keskellä saa huomioni. Saavun sen luo ja kipuan sen päälle. Tähystän maaston ja ymmärrän miksi kivi on valinnut juuri tämän paikan. Pohjoisessa aukeaa kallioinen männikkökangas. Taakse jää lehtipuuvaltainen sekametsä. Sivuilla vartioivat metsäsaarekkeiden voimakkaat petäjät.

Kalasääsken vaikertava kikitys saapuu korviini. Samaiseen konserttoon yhtyy kurjen pärähtävä torvensoitto. On elokuu. Koivunlehtien varovainen kellerrys enteilee syksyä. Istahdan taas. Kaivan repusta kalleimman ja annan sille aikaa ja vähän valoa. Kutsun suolaitaman sävyjä. Kutsun pilviverhon päihdyttävää kauneutta.

Matka on lyhyt. Päämäärä on tässä ja nyt. Kokoajan. Yön saavuttua olen onneni kukkuloilla. Kiitän luontoa tunkeilemattomasta toveruudesta. Jatkuvasta läsnäolosta. Hämärä hiipii metsään. Pysähdyn. Suuret ikikuusen alaoksat kietovat minut turvaan valtaisan kämmenen lailla. Vaivun uneen. En tiedä milloin herään. En juuri nyt sitä haluakaan.