Markku Välitalo   
Pakenevan ruskan kintereillä

23.9. Näkymä Aavasaksan huipulta pohjoiseen
 
Olemme vaimoni kanssa haaveilleet vuosia Lapin ruskan kokemisesta. Arkielämän hektisyys on tähän asti ollut esteenä perusteelliselle ruskaretkelle. Kuluva syksy näytti lopultakin mahdollistavan pitkään hautuneen unelman toteutumisen. Valitettavasti erinäisistä syistä Kilpisjärvelle suuntautuva matka siirtyi huolestuttavan pitkälle, syyskuun loppupuolelle.

Oulusta lähtiessämme puiden vihreys oli jo parin viikon ajan paennut rungon ja juuriston varastoihin. Kostea kesä ja sienitaudit aiheuttivat kuitenkin sen, että puhtaan keltainen väri ei päässyt näkyviin. Lehtipuut jöröttivät ruskehtavina kotikaupunkimme maisemissa. Tornionjoen vartta pohjoiseen edetessämme koivujen värien kirkkaus voimistui. Tien varren haavat hehkuivat keltaista ja oranssia, pihlajat ihastuttivat syvällä punallaan. Ylitorniossa pysähdyimme kuvaamaan. Aavasaksan laelta näkymät olivat jo huikeat ja hehkuttelimme ajatuksella, mitä Saanan maisemat voisivatkaan tarjota. Tosin pieni epäilys kaihersi rintaa.


23.9. Saana illan sinisävyisessä valossa.
Muonion ohitettuamme koivujen lehtimassa alkoi dramaattisesti vähentyä ja kun kilometriset tunturimme ilmestyivät näkyviin, saatoimme vain todeta myöhästyneemme, ehkä viikon jopa kaksi. Muutamissa tunturikoivuyksilöissä sinnittelevät viimeiset, alakuloiset, menneen kesän merkit.


24.9. Vaelluskumppanini ja tunturin viimeinen ruskakoivu.
Seuraavana päivänä kiipesimme Saanan huipulle. Näkymät olivat kyllä hulppeat, mutta näköpiirissä oli vain yhdessä koivussa ja pihlajassa lehdet jäljellä. Hieman lohtua toi maaruska, joka oli paikoin näyttäväkin.


24.9. Pikku-Mallan pohjoisrinnettä
 
Iltavalossa patikoimme vielä Pikku-Mallan harteille ihastelemaan Saanan profiilia. Mallan rinteillä, hieman ennen auringonlaskua, maaruska oli hehkeimmillään. Tällä iltaretkellä saimme kuuman ruskavihjeen tavattuamme naantalilaisen pariskunnan. He olivat ajelleet edellisenä päivänä Jäämeren rannalla ja kertoivat, että vuonojen rannat kylpevät edelleen komeissa väreissä. Siispä sinne.


25.9. Balsfjorden
Varhain seuraavana aamuna auton keula osoitti taas kohti pohjoista. Pian rajan ylitettyämme puiden lehtevyys alkoi lisääntyä ja Skibotniin saavuttuamme eilisiltainen vihje osoittautui todeksi, ruska oli vielä lähes täydellinen. Korkeimmat huiput Norjan puolella hohtivat valkeasta, vasta sataneesta lumesta. Täältä jatkoimme vuonon perälle, Storfjordiin ja edelleen seuraavan vuonon, Balsfjordin pohjukkaan. Parhaimmillaan tai pahimmillaan matka saattoi edetä vain muutama sata metriä, kun häkellyttävän komeat maisemat pakottivat taas pysähtymään ja kuvaamaan.


25.9. Kesämökki vuorenjuurella
Tromssaan menevältä, vilkkaalta valtatieltä poikkesimme pienemmälle tielle itään, kohti Sorfjordia. Tien vasemmalla puolella mutkitteli kapea vesistö valtavan vuoren juurella. Tuuli sai aikaan vain pientä väreilyä veden pinnassa ja koko kivinen komeus kasvillisuuden peittämine rinteineen heijastui epätodellisena kopiona syvyyksistä.


25.9. Kolmen vuodenajan elementit.
Viimeinen kohde oli Sorfjordin kapeneva pohjukka. Paikka oli ehkä kaikkein mykistävin, taustalla terävähuippuiset, ensilumen peittämät vuoren huiput, Rinteillä keltainen ruska ja rannalla, maatalousmaisemassa, vielä kesän vihreyttä.

Sitten hämärä laskeutui seudun ylle ja kuvaaminen kävi mahdottomaksi ja saatoimme palata tyytyväisinä, jopa miltei onnellisina yöpaikkaamme, Saanan juurelle.