Markku Välitalo   Pallastunturi
Pallastunturin rinteillä
Suomen ikivanha maankamara ei tarjoa huikeita korkeuseroja, ei terävähuippuisia vuoria ja varsin niukasti jylhiä rotkolaaksoja. Pienpiirteissään kotimaamme korkokuva on kuitenkin vaihteleva ja tulvillaan tutkimisen arvoisia paikkoja.
Länsi-Lapissa muinainen vuoristomassiivi on taistellut ajan hammasta vastaan sinnikkäästi. Iäisyyksien takaisista poimutuksista on vielä jäljellä loivapiirteinen tunturien jono, pohjoisesta lukien Ounas, Pallas ja Ylläs.
Heinäkuun alkupäivinä 2009 tuntureista keskimmäinen oli pienen seurueemme tutkimuksen, ihailun ja kuvaamisen kohteena.



 
Karuilta rinteiltä aikojen kuluessa valuneet ravinteet olivat saaneet aikaan paikoin reheviäkin kasvustoja kuruihin, puropahasten varsille. Metsäkurjenpolvet violetin punaisine kukkineen pysäyttivät matkaajat.

 
Kurjenkanervien paras kukinta alkoi olla jo takanapäin, mutta vielä joissakin viileimmissä paikoissa saattoi löytää näitä viehättäviä pikkuvarpuja nostelemassa urheasti kukkiaan mustikkakasvustojen seasta.

 
 
Puusto harveni ylöspäin mentäessä. Tunturikoivut mutkarunkoisina, talvisten lumikuormien ja toistuvien pakkasten taivuttamina.



 
 
Kävi niin kuin tuntureilla useinkin, lännen taivas alkoi tummentua ja pilvet roikottaa sateista laahustaan maiseman ylle. Satoi hetken tuimasti. Mutta kohta harmaus taas repeili ja iltapäivän aurinko pilkahti esiin maalaten spektrin värit rinteiden väliin.



 
 
Korkeuden kasvaessa rinteiden karuus lisääntyi. Pakkasen rapauttamat, osin teräpiirteisetkin kivenjärkäleet loivat oivallisen vastakohdan taivaan pumpuleille.



 
Vihdoin keron päällä. Kivillä vain jäkälää, kosteimmissa väliköissä ripaus sammalta. Pieni ihminen kivisellä laella koko huikaiseva korkeus kattonaan.